Itsensä rakastamisesta

”Rakasta toisia niin kuin itseäsi.”

Mitä toisille osoittamasi kohtelu kertoo sinulle itsesi kohtelusta? Tämä ajatus on tullut viime aikoina päähäni enenevässä määrin, ja olen huomannut, että on aikoja ja asioita, joissa muiden palveleminen on syyllisyyslähtöistä, ja takaraivossa tunnen vahvasti etten ollenkaan tee parastani. Syyllisyys toiminnan motivaattorina on siis aika nihkeä energian ja inspiraation lähde niin muita kuin itseäänkin kohtaan.

Tästä olen saanut aiheen tarkastella oman toimintani motivaatiota vähän syvemmin. Mistä tuo syyllisyys – tai oikeastaan syylliseksi havaituksi tulemisen pelko – oikein kumpuaa, ja mitä käytännössä tarkoittaa pelon vastakohdasta, rakkaudesta, käsin oleminen ja toimiminen? Epäonnistumisen pelko eli pelko tulla havaituksi riittämättömäksi ihmiseksi on samaa sarjaa.

Tällä kertaa – ja kokemuksesta rohkaistuneena ehkä jatkossakin – jätän alkuperäanalyysit sikseen, ja palaan ensimmäiseen lauseeseen, ja tutkiskelen ”niin kuin itseäsi”. Päätän yhä useampana aamuna (jos vain muistan)rakastaa itseäni. Muutama päivä sitten pidin illalla palautepalaverin tämmöisen päätöksen seurauksista itseni kanssa ja tässä tuon päivän saldo:

• Olin ryhdikkäämpi. Päätös siirtyi kehooni, rintakehäni oli enemmän auki ja pää arvokkaasti selkärangan jatkeena. Liikuin kevyemmin ja sulavammin, en yläkroppa etukenossa kiirehtien.
• Olin rauhallisempi. Tiesin, ettei mikään tapahtuma olisi sellainen, josta tulisi kannattaisi vaipua syyllisyyteen, itsesääliin tai muihin itseä pienentäviin mielentiloihin. Voisin lempeästi tarkastella elämän minulle heittämiä palloja ja olla ottamatta niitä henkilökohtaisesti. Mieli oli selkeämpi ja asiat tuntuivat helpommilta käsitellä. Keskityin tekemään parhaani eikä syyllisyys voinut tuossa tilassa nostaa päätään.
• Olin jalomielisempi. No tässä tuo vanha ohje todella toteutui! Kun on lempeämmin itsessään, toisten ihmisten heittämät haasteet tuntuivat enemmän kutsulta haavoittuvaisten ihmisten keskinäiseen vuorovaikutukseen, joissa pystyimme toinen toistamme tukemaan. Olin sinut mahdollisen epäonnistumisen kanssa kummankin osapuolen osalta.

Teinkö jotain konkreettista, tuliko jotain vakiorutiinia – ”prosessia” taikka ”konseptia” – jota nyt kannattaisi jatkossa seurata? Viiden kohdan vinkkilista ;-)?

Saatoinpa rytmittää päivääni tehden asioita pienemmissä palasissa, käydä sopivasti happihyppelyillä, muistutella itseäni siitä, että pidän huolta myös omista tarpeistani, kun olen toisten asioita edistänyt.

En kuitenkaan usko, että erityisten konkreettisten tekemisten kiinnittäminen sopii minulle säännöllisen syömisen, liikkumisen ja lepäämisen päälle. Ajatteluni muuttuu koko ajan, ja tunteeni muistuttavat minua tuosta alati käynnissä olevasta prosessista. Ainoa asia mitä muistutin itselleni – ja aion jatkossakin – tehdä, on katsella tuohon kokemuksen lähteen suuntaan, kun olo heilahtaa tyynestä navakamman puolelle. No tulihan siitä yksi vinkki.