Luonto on peili

Silloin tällöin törmään ihmisyyttä pohtiviin kirjoituksiin, jotka muistuttavat muiden ihmisten olevan peilejä meille itsellemme. Ihmiskontaktissa siis ikään kuin luomme itseämme hetki hetkeltä, ja vuorovaikutus muokkaa meitä vahvistaen joitain tendenssejä toimia tietyllä tavoin sekä jättää toiset ideat vahvistamatta. Joskus yllätämme itsemme jollain toiminnalla – ”oho, olinpas tänään kuuntelevainen ja tyyni” -, joskus yllätys on epämieluisampi – ”miksi ihmeessä suutuin noin”.

Uudet tutkimukset psykologian saralta vahvistavat myös etteivät meitä monen eri teorian mukaan määrittämät persoonallisuustyypit olekaan pysyviä. Tämä korostaa entisestään vuorovaikutuksen roolia olemisemme muokkaajana.

Viime aikoina olen alkanut näkemään uuden vuorovaikutuksen toiminta-alueen emännöidessäni vieraita erämaamökillämme, kaukana tiestä luonnon keskellä. Monet vieraamme eivät ainakaan raportoi tulleensa varta vasten kokemaan hiljaisuutta tunturiin, mutta ovat kuitenkin päätyneet ihmettelemään sitä sekä siitä kumpuavaa rauhan kokemusta ääneen.

”En ole koskaan ollut näin rauhallinen” – lausahti hiljattain eräs nuori naisvieraamme, ja samassa oivalsin itse jotain uutta. Erämaa on tarjonnut tuolle vieraalle peilin, jonka avulla hän tunnisti itsessään olevan aidon rauhan tilan. Kokemuksethan eivät koskaan ole ulkoaiheutettuja vaan syntyvät meissä itsessämme olosuhteiden asettuessa johonkin uomaan (virike ~> havainto ~> ajattelumalli ~> tietoisuuteen noussut tulkinta = kokemus). Vuorovaikutus ympäristön kanssa rikastaa tuota kokemusta alati luovana ja virtaavana.

Aivan kuten muut ihmiset ovat peilejä meille itsellemme, samalla tavoin luonto tuo tietoisuutemme olemuksemme sellaisia puolia, jotka eivät arjen hälinässä välttämättä tule esiin. Syvä rauhoittumisen tunne on merkki siitä, että oma rauhan tyyssija on tullut koetuksi ja näkyväksi itselle. Ihminen tunnistaa tilan aitouden siitä hyvänolontunteesta, joka siitä seuraa (sivuhuomautus: jätän mahdollisen hiljaisuudesta syntyvän rauhattomuuden tunteen pohtimisen toiseen kertaan. Mitäpä tosiaan peili meille silloin kertoo, sitä on hyvä pohtia vähän enemmänkin).

Elämän rikkautta on, että voimme päästä monenlaiseen vuorovaikutukseen, joka tuo ajattelumallejamme näkyviin sekä mahdollisuuden yllättyä havainnoista. Näin voi huomata itsensä olevan myös enenevässä määrin niissä kokemustiloissa, joissa on tyyni ja kotonaan.

Matkalla Helsinkiin ajatukseni tiivistyi twiitinpituiseksi yksinkertaistukseksi: Silloin kun on luonnossa, kaipaa ihmisyhteyttä, silloin kun on kaupungissa, kaipaa luontoyhteyttä. Nämä ovatkin ihmisenä olemisen puolia. Kummatkin ravitsevat sisintä, kertovat meille ja laajentavat kokemusta itsestämme.

Luonnon kanssa vuorovaikutuksessa ollessaan ihmisen on mahdollista kokea itsestään asioita, jotka eivät tule yleensä esiin ihmisten kanssa, mutta joiden oivaltamisesta saa voimaa arkeen ja kaikkeen olemiseen. Se, että löytää tuon kokemuksen itsestään, on luonnossa olemisen ja hiljentymisen tarjoama mahdollisuus.

Tulen järjestämään kaksi neljän päivän luontoretriittiä tulevan kesän aikana erämaassa. Aktiviteetteina on patikointia, meditointia sekä keskustelua, mutta ”passiviteeteillekin” eli tekemättä olemiselle on aikaa. Jos olet kiinnostunut kuulemaan lisää, laita sähköpostia osoitteeseen anna at intothewild.fi tai seuraa Facebook-sivujamme lähiaikoina!