-
Haastavat tunnetilat muuttuvat parhaiten kohtaamalla tuntemukset suoraan kehossa
Paradoksaalista kyllä, usein paras tapa tuntea olonsa paremmaksi on mennä kohti huonoa oloa ja oppia tuntemaan kivun tai ahdistuksen takana olevat fyysiset tuntemukset suuremmalla läsnäololla ja tietoisuudella. Siis todella tuntea tunne sen puhtaimmassa, energeettisessä ilmaisussaan, liittämättä tuntemuksiin mielen luomia merkityksiä. Kun viimeaikaiset uutiset sodasta puhkesivat, kehoni lähetti minulle viestejä intensiivisestä rinnankireydestä ja yleisestä kehon raskaudesta. Ajatukset epävarmuudesta, huolista, surusta purskahtivat mieleeni tietoisuuteen, ja mielen silmukka kiihtyi aina kun avasin minkä tahansa mediakanavan. Sammutin median ja käännyin sisäänpäin. Laskeuduin matolle makaamaan ja tarkkailin kehossani ilmeneviä tunteita, rauhassa, pyrkimättä muuttamaan niitä mitenkään. Sitten toin takaisin tietoisuuteeni kuvat niistä tuskallisista asioista, jotka olin tuntenut tuovan minuun tämän haastavan olotilan. Kaikki ne ongelmalliset ihmiset,…
-
Seisominen, oleminen, toimiminen
Pitkän tauon jälkeen, haluan kirjoittaa. Kirjoitan siitä olemisen tilasta käsin, jossa tänä kesäisenä päivänä maailmaa koen. Tuntuu hyvältä asetella sanoja menemään, makustella, muovailla ja tuntea tämä luomisen hetki kehomielessäni. Tunnustan – tämä on myös vähän hermostuttavaa, koska edellisestä kerrasta on aikaa ja kynnys julkaista mitään on korkealla. Hmm eikö tämänkin voisi jättää luonnoksiin? Hermostuneisuuteni tuntuu eniten kurkun alueella, kurkkutorven oikeassa reunassa. Siellä on raskautta ja paineen tunnetta. Annan tuntemusten olla sellaisenaan, toivotan kaiken tervetulleeksi kokemukseeni. Tätä integrointia on tullut harjoiteltua viimeinen 15kk ja se käy vähitellen helpommaksi. No päivän askarruttavaan asiaan. Viime aikoina sana ’etymologia’ on vilahdellut enenevässä määrin seuraamissani informaatiokanavissa. Sanojen alkuperäisen merkityksen sekä historian tuntemisen tärkeyttä on korostettu…
-
Haastateltavana kesällä 2020
Olin kesällä 2020 Rajatieto TV:n Timo Tahvanaisen haastateltavana Maailmankuvia-sarjassa. Kerroin henkisen kasvun polustani sekä käsityksiäni hyvän elämän edellytyksistä. Tässä linkki haastatteluun: https://www.youtube.com/watch?v=QFmx0R7jhIs
-
Minulla on riippuvuus
Se ei ole kovin vaarallinen (tietääkseni), mutta näennäinen vaarattomuus ei tee siitä sen huonompaa opettajaa riippuvuuksien kiehtovaan maailmaan. Sipsit. Perunalastut. Oikeastaan minulla on monta riippuvuutta. Riippuvuudet iskevät silloin kun tilanne oikeasti vaatisi aikalisän ottamista ja tilanteen uudelleenarviointia. Riippuvuuksia ovat kaikki säännönmukaiset sijaistoiminnot, joita teen kun olen stressaantunut, ja joskus jopa kun olen innoissani jostain. Toiminnot, jotka eivät liity mitenkään ne käynnistäneeseen tilanteeseen, joka on saanut mielenrauhani tavalla tai toisella järkkymään. Aina en ole edes tietoinen reaktiostani. Tässä listaa sijaistoiminnoistani kun olen stressaantunut: juon teetä, syön sipsejä, syön suklaata, välttelen vaikeaa tilannetta (= kuvittelen, että voin esim. ajattelutavan muutoksella jättää tilanteen käsittelemättä asianomaisten ihmisten kanssa), meditoin, lähden lenkille. Joskus harvoin otan…
-
Mahdollisuuksien avaruus
Kirjoitan mahdollisuudesta olla yleisesti tyytyväinen tunnetilastamme ja niiden vaihtelusta huolimatta, ja sen myötä avartaa huomiokenttäämme asioihin, joiden olemassaolosta emme aiemmin tienneetkään. Kun mielemme ei ole ongelmanratkaisumoodissa eli rajoittunut saamaan kokemuksia lähinnä vain tutuista mielen askartelun kohteista, voimme havaita täysin uusia asioita todellisuudesta. Jotkut ovat olleet sisäisen näkökenttämme aivan laitamilla, ja olemme saattanut aavistaa niiden olemassaolon, toiset taas ovat kaukana tutkasta kapean katsokannan ulottumattomissa. Tarkoitukseni ei ole väheksyä nykyistä katsantokantaa, vain valaista sitä – minusta suurta toivoa synnyttävää – tilaisuutta, että voimme aina saada pääsyn todellisuuden rajattomiin mahdollisuuksiin. Miten se oikein voi tapahtua, siitä on kirjoitettu paljon esim. luovuusteeman ympärillä, nyt kerron omista viimeaikaisista oivalluksistani. Olen noin reilun puolen vuoden ajan…
-
Mihin oikeastaan tarvitsen meditaatiota?
Olen miettinyt tätä paljon – olenhan ohjannut mindfulness-harjoituksia toisille sekä kokenut omalla kohdallani parempien tietoisuustaitojen voimaannuttavan vaikutuksen. Tietoisuus omista reaktioistani ja niihin vaikuttaneista tekijöistä on antanut mahdollisuuden valita toisia tapoja reagoida ja luoda virtaavampaa elämää. Olen kuitenkin tullut tulokseen, etten tarvitse meditaatiota ainakaan mihinkään tiettyyn tavoitteeseen pääsyyn, tullakseni joksikin. Mielen selkeyden tila, josta viisaus helpoiten kumpuaa, on ihmiselle luontaista, ja meillä on kaikilla kokemuksia siitä, miten asiat sujuvat, kun pää ei ole täynnä tuhatta asiaa. Tuon selkeyden kokemisen saattaa yhdistää ulkoisiin olosuhteisiin (esim. luonto, ryhmäliikunta, yksin tehtävä liikunta, tuleen tuijottelu jne… ja niin, meditaatio), mutta koska mikään noista ei aukottomasti selitä kokemustani jokainen kerta, tiedän, että vastaus piilee vain ja ainoastaan senhetkisessä ajattelussa. Stressikin on olemassa…
-
Luonto on peili
Silloin tällöin törmään ihmisyyttä pohtiviin kirjoituksiin, jotka muistuttavat muiden ihmisten olevan peilejä meille itsellemme. Ihmiskontaktissa siis ikään kuin luomme itseämme hetki hetkeltä, ja vuorovaikutus muokkaa meitä vahvistaen joitain tendenssejä toimia tietyllä tavoin sekä jättää toiset ideat vahvistamatta. Joskus yllätämme itsemme jollain toiminnalla – ”oho, olinpas tänään kuuntelevainen ja tyyni” -, joskus yllätys on epämieluisampi – ”miksi ihmeessä suutuin noin”. Uudet tutkimukset psykologian saralta vahvistavat myös etteivät meitä monen eri teorian mukaan määrittämät persoonallisuustyypit olekaan pysyviä. Tämä korostaa entisestään vuorovaikutuksen roolia olemisemme muokkaajana. Viime aikoina olen alkanut näkemään uuden vuorovaikutuksen toiminta-alueen emännöidessäni vieraita erämaamökillämme, kaukana tiestä luonnon keskellä. Monet vieraamme eivät ainakaan raportoi tulleensa varta vasten kokemaan hiljaisuutta tunturiin, mutta ovat kuitenkin päätyneet ihmettelemään…
-
Huono fiilis, huono sää
Olin eilen tunnin mittaisella hiihtolenkillä aurinkoisessa tunturissa. Siellä tällä puissa oli hassuja, höttöisiä lumipaakkuja edellispäivän lumisateen jäljiltä, ja pikkuhiljaa niitä tippui alas vienossa tuulessa tai kun satuin ohittaessani osumaan. Hiljaisuus oli pehmeää ja hanki vaimensi suksenikin liu’un, kun se upposi 20cm pinnan alle. Olin ihan pumpulissa ja kirkkaudessa, samanaikaisesti. Mieli oli kuitenkin matala. Tunsin kärsimättömyyttä kirjoitusprojektiani kohtaan, aamiaisen poikkeukselliset gluteenit mourusivat mahassa ja luistokin (ja kunto) oli heikko, siltä tuntui. Ole vain läsnä, hoin itselleni. Liike kerrallaan. Mene kehoon. Tuolla oli suosikkimäntyni, ’Äiti Puu’, kuten tykkään häntä kutsua. Menenpä vähän nojailemaan, se aina virkistää. Ja tottahan toki, selkäni kun painautuu runkoa vasten, toinen käsi sydämellä ja toinen alaselässä tunnen taas kun energia…
-
Onko se Ongelma?
Kaikki kokemuksemme juontavat juurensa kykyymme ajatella. Luomme merkityksiä elämämme tapahtumille ja niiden perusteella navigoimme eteenpäin. Prosessimme on pääosin tiedostamatonta, alitajunnassa tapahtuvaa todellisuuden hahmottamista ja johtopäätösten tekoa. Noista päätöksistä ja ajattelumme antaman merkityksen kautta syntyy kokemuksemme, ja tiedostamamme kokemuksen kanssa sitten toisinaan päädymme pähkäilemään elämän hankaluutta tai sitten ihmettelemään sen ihanuutta. Jostain fyysisestäkin faktasta voi tuottaa monia tulkintoja. Esim. olen väsynyt ja pitäisi saada joku homma tehtyä. Voin ahdistua aiheesta ja pitää tilannetta ongelmallisena tai voin muistuttaa itseäni ettei nyt tarvitse pystyä täydellisiin suorituksiin vaan toimivakin riittää. Kummatkin ovat ajatuksia, ja perustuvat pohjimmiltaan myös ajattelun tuottamiin uskomuksiin siitä, mikä on oleellista kussakin tilanteessa ja kehon tilassa. Enenevässä määrin olen huomannut, ettei mitään erityistä ”tunteentyöstämisprosessia” enää…
-
Myötätunto – tunne vai valinta?
Onko myötätunto tunne ja millainen sellainen vai onko se kenties valinta, niin kuin esimerkiksi Helsinki Mission joulukampanjassa esitetään? Myötätunto ei ollut erityinen teema elämässäni pitkään aikaan. Käytännössä koin kokevani myötätunnon tunteita ja myötätuntoisia ajatuksia niin kuin minut oli ehdollistettu kokemaan, toisinaan myös aidosti tuntemaan. Tuntuu kuitenkin vähän karulta myöntää, että vasta kun tunsin ensimmäisen kerran ehdottoman rakkauden ja siinä hetkessä syvän myötätunnon aallon kulkevan läpi, ymmärsin monien aiempien kokemusteni pintapuolisuuden. Tuo myötätunnon kokemus tuli vipassana-meditaatiokurssilla. Samassa salissa meditoinut mies oli yskinyt koko viikon ja vaikka kuinka olin ollut ymmärtäväinen hänen hieman häiritsevää olemistansa kohtaan, kurssin kuudentena päivänä yhtäkkiä hänen yskiessään voimakkaasti koin tämän suuren myötätunnon aallon, ehdottoman rakkauden. Olin aidosti pahoillani…