-
Mihin oikeastaan tarvitsen meditaatiota?
Olen miettinyt tätä paljon – olenhan ohjannut mindfulness-harjoituksia toisille sekä kokenut omalla kohdallani parempien tietoisuustaitojen voimaannuttavan vaikutuksen. Tietoisuus omista reaktioistani ja niihin vaikuttaneista tekijöistä on antanut mahdollisuuden valita toisia tapoja reagoida ja luoda virtaavampaa elämää. Olen kuitenkin tullut tulokseen, etten tarvitse meditaatiota ainakaan mihinkään tiettyyn tavoitteeseen pääsyyn, tullakseni joksikin. Mielen selkeyden tila, josta viisaus helpoiten kumpuaa, on ihmiselle luontaista, ja meillä on kaikilla kokemuksia siitä, miten asiat sujuvat, kun pää ei ole täynnä tuhatta asiaa. Tuon selkeyden kokemisen saattaa yhdistää ulkoisiin olosuhteisiin (esim. luonto, ryhmäliikunta, yksin tehtävä liikunta, tuleen tuijottelu jne… ja niin, meditaatio), mutta koska mikään noista ei aukottomasti selitä kokemustani jokainen kerta, tiedän, että vastaus piilee vain ja ainoastaan senhetkisessä ajattelussa. Stressikin on olemassa…
-
Luonto on peili
Silloin tällöin törmään ihmisyyttä pohtiviin kirjoituksiin, jotka muistuttavat muiden ihmisten olevan peilejä meille itsellemme. Ihmiskontaktissa siis ikään kuin luomme itseämme hetki hetkeltä, ja vuorovaikutus muokkaa meitä vahvistaen joitain tendenssejä toimia tietyllä tavoin sekä jättää toiset ideat vahvistamatta. Joskus yllätämme itsemme jollain toiminnalla – ”oho, olinpas tänään kuuntelevainen ja tyyni” -, joskus yllätys on epämieluisampi – ”miksi ihmeessä suutuin noin”. Uudet tutkimukset psykologian saralta vahvistavat myös etteivät meitä monen eri teorian mukaan määrittämät persoonallisuustyypit olekaan pysyviä. Tämä korostaa entisestään vuorovaikutuksen roolia olemisemme muokkaajana. Viime aikoina olen alkanut näkemään uuden vuorovaikutuksen toiminta-alueen emännöidessäni vieraita erämaamökillämme, kaukana tiestä luonnon keskellä. Monet vieraamme eivät ainakaan raportoi tulleensa varta vasten kokemaan hiljaisuutta tunturiin, mutta ovat kuitenkin päätyneet ihmettelemään…
-
Viaton tietoisuus
Pitkään kuvittelin, että minun pitäisi työstää ajatteluani jollain tavalla valaistuneemmaksi ja viisaammaksi. Jollain tavalla ajatteluni oli aina jotenkin ’kehittymätöntä’, ja sitä piti parantaa. Huolimatta siitä minkälaisia oivalluksia tein ja elämäni helpottui, tunsin nopeasti syyllisyyttä siitä, etten seuraavana haastavana hetkenä osannut olla ”kypsempi”, ”älykkäämpi”, ”viisaampi”. Kunnes ymmärsin, mistä kokemukseni ja tietoisuuteni syntyvät. Kokemukseni on aina seurausta kunkin tietoisuuden tason ajattelustani. Ei olosuhteista vaan mielestäni jatkuvalla syötöllä kumpuavan ajatustehtaan tuotoksista, jota tietoisuusvälineeni (aistit) mahdollistavat sen hetkiseksi kokemukseksi*. Tajusin, ettei ole mahdollista elää muulla kuin vain ja ainoastaan sillä ajattelun/tietoisuuden tasolla, jolla kunakin hetkenä olemme. Miksi siis tuomita itsemme siitä? Olemme ikään kuin ’viattomia’ tuolla tietoisuuden tasollamme, jolla kulloinkin ajattelemme ja käsittelemme maailmaa. Me kaikki…
-
Ajattelu ja ongelmat
Yksi lohduttavimmista oivalluksista pitkiin aikoihin on ollut tajuta, että minun ei tarvitse tyhjentää tai yrittää tyhjentää päätäni enää koskaan. Ajattelu kuuluu ihmisluontoon, se on luova voimavara ja sillä luomme kaiken kokemuksemme mitä tässä ihmiselämässämme tulemme kokemaan. Ongelmat – nehän ovat päässämme ja meille uniikkeja eli ovat luovan ajattelukykymme hedelmiä. Luovuutemme on joskus todella kukassaan kun kehittelemme skenaarioita päässämme siitä, miten asiat voivat mennä pieleen. Tänään sydämeni suorastaan pamppaili, kun soitin – ääni melko kireänä – pankkiin tiedustellakseni tarkennuksia eräistä tilitapahtumista. Olin mielessäni nähnyt kaikenlaisia pahojen ihmisten uhriksi joutumisia, nyt ne korttitietoni varastettiin, siinä verkkokaupassa ne varmaan meni, olisinpa jättänyt ostamatta, voi voi miten tästä nyt selvitään… Kun huojentava selitys löytyi, sydämen syke oli siinä hetkessä takaisin normaalissa…