Olin eilen tunnin mittaisella hiihtolenkillä aurinkoisessa tunturissa. Siellä tällä puissa oli hassuja, höttöisiä lumipaakkuja edellispäivän lumisateen jäljiltä, ja pikkuhiljaa niitä tippui alas vienossa tuulessa tai kun satuin ohittaessani osumaan. Hiljaisuus oli pehmeää ja hanki vaimensi suksenikin liu’un, kun se upposi 20cm pinnan alle. Olin ihan pumpulissa ja kirkkaudessa, samanaikaisesti. Mieli oli kuitenkin matala. Tunsin kärsimättömyyttä kirjoitusprojektiani kohtaan, aamiaisen poikkeukselliset gluteenit mourusivat mahassa ja luistokin (ja kunto) oli heikko, siltä tuntui. Ole vain läsnä, hoin itselleni. Liike kerrallaan. Mene kehoon. Tuolla oli suosikkimäntyni, ’Äiti Puu’, kuten tykkään häntä kutsua. Menenpä vähän nojailemaan, se aina virkistää. Ja tottahan toki, selkäni kun painautuu runkoa vasten, toinen käsi sydämellä ja toinen alaselässä tunnen taas kun energia…